Täydellisyys ja virheettömyys on kaikkialla. Meitä pommitetaan milloin mistäkin suunnasta siloitelluilla kuvilla, päivityksillä ja mainoksilla. Sosiaalisessa mediassa näemme pääosin onnistuneita lopputuloksia kivisten ja karikkoisten matkojen sijaan. Lähdemme herkästi tavoittelemaan jotain, mikä ei ole totta. Tästä ongelmasta on puhuttu melkein yhtä kauan kuin sosiaalinen media on kasvattanut suosiotaan, mutta aika vähän käytännön tasolla tehdään, jotta tämä täydellisyyden ja virheettömyyden illuusio ei muodostuisi mielissämme normaaliksi.
Vaikka kukaan ei osaa määritellä täydellisyyttä, ei se silti selvästi estä meitä ihmisiä sitä jahtaamasta. Ilmiö näkyy niin vapaa-ajalla kuin työelämässäkin. Mediassa esiin nostetut unelmatyöt, saavutukset, suuret ansiot ja menestyminen nostavat tavoitellun tason jopa saavuttamattomiin, mikä ennen pitkää alkaa toimia esteenä etenemiselle ja tuottaa pikemminkin lamaantumista.
Kova kilpailu yritysten välillä aiheuttaa painetta virheettömille onnistumisille. Mitä ikinä tehdäänkään, työntekijöille voi välittyä viesti, että mikään muu kuin täydellinen suoritus ei kelpaa. Ladataan lisäpainetta yksilön niskaan siitä, että pitäisi yltää vähintään yli-inhimillisiin suorituksiin vapaa-ajan lisäksi myös työtehtävissä. Sama ralli on läsnä jo lapsien ja teinien elämässä. Otsikoissa on vastikään ollut teini-ikäiset ylisuorittajat, jotka asettavat itselleen säälimättömät tavoitteet pelkkien kymppien saavuttamiseksi.
Tätä jokaiselle elämänalueelle valuvaa ongelmaa ei tietysti ratkaista taikaiskulla, mutta jotain on aina tehtävissä. Tässä tekstissä on muutama ajatus työpaikoille siitä, miten täydellisyyden painetta voisi helpottaa ja samalla saada todennäköisesti aikaisempaa parempaa lopputulosta aikaiseksi.
Mitä täydellisyyden tavoittelu saa meissä aikaan?
Täydellisyyden tavoittelu tappaa luovuuden. Virheettömään suoritukseen orientoitumisessa ei ole tilaa kokeilulle, virheille, joustavuudelle tai uusien ratkaisujen etsimiselle. Täydellisyyden tavoittelussa onnistumisen tunteet usein jäävät olemattomiksi ja surkastuttaa uskoa omiin kykyihin.
Otetaanpa esimerkki oikeasta elämästä. Tiedän eräänkin asiantuntijan, erittäin kovan luokan ammattilaisen erikoisosaamisalueellaan, joka pelkää jokaisen projektin kohdalla yhdenkin virheen koituvan hänen koko uransa hauta-arkun naulaksi. Hän uskoo, että mahdollisen tehdyn virheen vuoksi häntä ei enää valittaisi projekteihin ja näin hän saattaisi menettää kaiken saavuttamansa. Hän suorittaa työtään tavalla, joka ei ylitä hänen kykyjään ja fokus on virheiden tekemisen välttämisessä. Hän selviytyy työstään päivästä toiseen tekemällä samalla tavalla kuin aina ennenkin, koska sillä on päästy tähänkin pisteeseen asti. Paine onnistumiseen pään sisällä on valtava. Tämä ajatusmalli ei varmasti ole hänen keksimä, vaan toimii vallitsevana ideologiana hänen työpaikkansa kulttuurissa. Luultavasti laajemminkin toimi-alalla.
Koska ympäröivä maailma on täynnä oletettua täydellisyyttä ja sitä pursuaa verkkokalvoillemme jatkuvalla syötöllä, tulee vastalääkkeeksi aktiivisesti elää todeksi jotain muuta. Työpaikalla voidaan korostaa inhimillisyyttä ja kokeilunhalua sekä asettaa tavoitteet siten, että matkan varrelle jää mahdollisuus oppia uutta. Mitä jos lähdettäisiin tavoittelemaan riittävän hyvää?
Virheistä oppii ja niin edelleen…
Kliseet on kliseitä ehkä juuri siksi, että niissä on paljon totuutta. Ihmisenä ja yhteisönä kehittymisen idea kiteytyy pitkälti tuohon kuluneeseen fraasiin.
Kun yritykseen saadaan luotua ilmapiiri, jossa yhteisön jäsenet jakavat yhteisen ymmärryksen siitä, että jokainen tähän pisteeseen tullakseen on a) tehnyt lukuisan määrän virheitä ja b) tulevat niitä tekemään vastakin vähintään yhtä paljon, on siellä tilaa luovuudelle, inhimillisyydelle ja kehitykselle. Se, millä tämä yhteinen ymmärrys asiasta sinne työpaikalle saadaan aikaan, on puhumalla, jakamalla ja ymmärtämällä. Ja puhumalla lisää.
Mitä jos jokaisen projektin päätteeksi puhuttaisiin siitä, mitä mokailtiin tällä kertaa, joka vei meitä eteenpäin. Mitä jos kynnys kertoa mokasta olisikin niin matala, että sen voisi reippaasti tuoda tiimin kesken esille, jotta muut välttyisivät samalta. Yhdestä mokasta voisikin kehittyä koko tiimi. Aikaa säästyisi valtavasti, todennäköisesti asiakastyytyväisyys olisi nousujohteista ja etumatkaa kilpailijoihin kasvatettua.
Itsemyötätunto ja resilienssi
Itsemyötätunto on taito, johon törmää positiivisessa psykologiassa monessakin käänteessä. Sillä halutaan kiinnittää huomiota siihen, miten yksilö suhtautuu itseensä erityisesti silloin kun kaikki ei mene ihan putkeen. Itsemyötätuntoinen ihminen suhtautuu vastoinkäymisiin lempeämmin ja rakentavammin sekä hyväksyy itsensä epätäydellisenä ja keskeneräisenä luomuksena. Vähän samalla tavalla kuin suhtautuisi vastaavassa tilanteessa olevaan läheiseen. Sisäinen äänemme on usein ankara ja epäkohtiin takertuva, mikä ei luo hedelmällistä maaperää eteenpäin jatkamiselle. Itsemyötätunnolla ja resilienssillä on selkeä yhteys. Resilienssillä tarkoitetaan kykyä ponnahtaa takaisin vastoinkäymisistä ja vaikeista tilanteista. Resilienssiä voisi kuvailla myös mielen joustavuutena muuttuvissa tilanteissa.
Vaikka itsemyötätunnosta ja resilienssistä tavallisesti puhutaan yksilötasolla voi niitä mielestäni ajatella myös suurempaan mittakaavaan. Yrityksillä, yhteisöillä ja tiimeillä on myös jaettu itsemyötätuntotaso ja resilienssitaito. Ja niitä voidaan kehittää. Uskallan väittää, että nykymaailmassa menestyvien yritysten on oltava mahdollisimman resilientteja nopeasti muuttuvissa tilanteissa. Resilientit yritykset eivät jää märehtimään, selittelemään tai surkuttelemaan vastoinkäymisiä vaan keskittyvät eteenpäin jatkamiseen muuttuneessa asetelmassa. Yrityksen kyky suhtautua myötätuntoisesti ja inhimillisesti tekemiseen on resilienssin kasvualusta.
Riittävän hyvä
Kuulostaako riittävän hyvä tyytymiseltä? Onko siinä vähän luovuttamisen klangia? No ei mikään ihme, kun olemme olleet täydellisten suoritusten ympäröimänä jo pitkään. Riittävän hyvän ei missään nimessä tarvitse tarkoittaa jotain sinne päin tai pelkkää puuhastelua. Riittävän hyvää tavoitellessa voidaan olla määrätietoisia suunnasta ja halutusta lopputuloksesta, mutta niitä lähestytään oppivassa hengessä. Monesti asioita valmistuu enemmän, kun porukka ei koe tarvetta jäädä viilaamaan jokaista yksityiskohtaa loputtomasti.
Tiimityössä riittävän hyvä estää virheiden ja syyllisten etsimisen spiraalia, koska tiedetään että se on turhaa yhteisen kehityksen kannalta. Kun jokainen ymmärtää, että emme elä täydellisessä maailmassa, meillä on mahdollisuus osoittaa kollektiivista inhimillisyyttä tiukoissakin paikoissa.
Esihenkilötyössä riittävän hyvän tason tavoittelu on ehdottoman tarpeeksi. Kokemusvuosien lisääntyessä tuo taso toki nousee, koska niistä edellä mainituista lukuisista virheistä on opittu. Uusille tilanteille annetaan tilaa, niihin suhtaudutaan uteliaasti ja niitä ratkoessa jälleen opitaan uutta itsestämme sekä työstä esihenkilönä.
Riittävän hyvä antaa tilaa hengittää, jättää tulevaisuuteen mahdollisuuden kasvaa ja se tuntuu mielessä realistiselta, jotenkin hallittavalta. Mitä jos seuraavan kerran tiimille tehtävää tai projektia antaessasi lähtisittekin tavoittelemaan riittävän hyvää tasoa täydellisyyden sijaan. Tutki, mitä tapahtuu omassa ja muiden suhtautumisessa.
